Onko kivien keräily kehittävämpää kuin pelaaminen? – Kolumni

Muistan vieläkin hyvin ne kesäpäivät kun vanhempani pakottivat minut pois ruudun äärestä ulos norkoilemaan. Varsinaisia peliaikoja meillä ei onneksi tunnettu, mutta silti pelaamiseen suhtauduttiin sillä vanhempien harjoittamalla yleisellä nihkeydellä. Eihän pelaaminen voi olla millään tapaa kehittävää toimintaa. En voi varsinaisesti puhua vanhemmuuden asemasta, sillä en itse ”omista” vielä jälkikasvua. Olen kuitenkin miettinyt miten itse aion suhtautua nuoremman polven pelaamiseen. Haluanko painostaa teinit pois tietokoneen tai konsolin äärestä, vai voiko pelaaminen olla myös positiivinen ajanviete säästä riippumatta? Pokemon Go:n ilmestyttyä vuonna 2016 menivät maailmankirjat sekaisin. Yllättäen hämärtyi pelaamisen ja ulkoilun rajapinta, sillä pelissä eteneminen vaati liikkumista ulkona. Tätä uutuutta ei suinkaan nähty positiivisessa valossa, vaan lehtien palstat olivat täynnä artikkeleita siitä miten pokemon-metsästäjät häiritsivät liikennettä, kokoontuivat ei halutuille alueille ja miten kaikilla oli nokat kiinni ruudussa julkisilla paikoilla. Journalismin tähtihetkiin kuului mm. Ilta-Lehden artikkeli otsikolla: Pois Pokémon-pelin kimpusta! 9 kehittävää kesäaktiviteettiä lapselle. Jutussa esitettiin lapsille ja nuorille kehittävämpiä aktiviteetti-vaihtoehtoja kesälle, kuten kivien keräilyä, saippuakuplien puhaltelua ja listan oma suosikkini oli ”mikä kelluu -leikki”. Jopa tällainen joutava puuhastelu nähtiin kehittävämpänä ajanvietteenä kuin pelaaminen. Olipa sitten mitä mieltä tahansa lisätyn todellisuuden pokemoneista, kuvastaa ilmiön saama negatiivinen palaute hyvin yleisön asenteita. Videopelaaminen on passivoivaa ja koukuttavaa. Se ainoastaan vie aikaa, eikä edes television katselua nähdä samanlaisessa negatiivisessa valossa. Telkun tuijotus koetaan helpommin akkujen lataamisena ja rauhoittumisena raskaan päivän jälkeen, kun pelaaminen ainoastaan tyhjentää energiavarastoja. Samankaltainen asenne vallitsi epäilemättä myös lukemista (varsinkin fiktiivistä kirjallisuutta) kohtaan. Uuninpankolla makoillut lueskelija oli haaveilija ja hänestä saattoi tulla ainoastaan joutava reppuherra tai ainakin näin uskottiin Pohjanmaalla vielä reilu vuosisata sitten. Vaikka esittäisi kuinka paljon näyttöä ja tutkimustuloksia pelaamisen positiivisista merkityksistä, ei se todennäköisesti muuttaisi ainakaan vanhemman ikäluokan käsitystä harrastuksesta. Onneksi aika ja pelaamisen kentän laajeneminen muuttavat vääjäämättä yleisön mielipidettä vuosien saatossa. Kyseessä kun on nimenomaan sukupolvien välinen kuilu, vanhemmat kieltävät jotain sellaista mitä he eivät välttämättä itsekkään ymmärrä. Pelaamisen neurokognitiivisista vaikutuksista kiinnostuneen kannattaa tutustua Geneven Yliopiston professori Dephne Bavelierin pitämään esitelmään TED Talk -ohjelmassa videopelien haitoista ja hyödyistä: Tietenkin tästä aiheesta on sinänsä ongelmallista puhua pelaamiseen ja e-urheiluun keskittyvällä sivustolla, sillä suurin osa lukijoista lienee enemmän tai vähemmän samaa mieltä kanssani pelaamisen myönteisistä vaikutuksista. Kuitenkin ne vanhemmat jotka mahdollisesti lukevat tätä, kehotan teitä kokeilemaan pelaamista lastenne kanssa. Yhdessä pelaaminen parantaa kommunikaatiota sukupolvien välillä, luo kokemuksia ja antaa nuorelle mahdollisuuden päästä näyttämään jotain sellaista mistä hän on kiinnostunut. Mutta älkää pelatko Dotaa, siitä tulee vain paha mieli.

LUE MYÖS: